VAAROJEN TAIVAL

 

Sitä junaa ei koskaan tullut, johon meidän piti saada eläimet ja tavarat lastatuksi. Niinpä seuraavana aamuna alkoi jalkapatikka kohti länttä ja Sisä-Suomea. Suunnittelimme itse marssijärjestyksen ja matkavalmistelut. Joukon vanhimmat miehet saivat ryhtyä hevosmiehiksi. Kekin Ville sai ajettavakseen Keron. Sen vuoden vanha Tähty-varsa sidottiin ojanpuoleiseen aisaan emänsä rinnalle. Kuormaan otettiin lähinnä matkaa varten tarvittavaa tavaraa, mm. Mikko-sedän porsas, joka oli tarkoitettu heidän perheelleen tulevan syksyn särpimeksi. Erkki toi sen pyörän pakaasilla meille Kiviniemeen, kun äitinsä ja toiset lapset joutuivat lähtemään Valkjärveltä heti suurhyökkäyksen alettua. Heillä oli matkan pää tiedossa jo lähtiessä, sillä he menivät talvisodan aikaiseen evakkopaikkaan Savonlinnan Laitaatsalmeen. Suokkaan Antti sai ajokikseen Korvike-ruunan.

​

Me toiset matkaanlähtijät, Kekin Alma, Rantalan Joska, Suokkaan Tenho, Pulakan Reino, Uosukaisen Erkki ja Pauli huolehdimme lehmien ajosta. Toisilla oli kulkuneuvona polkupyörä, mutta meillä Alman kanssa vain apostolinkyyti. Eläimet koottiin Viiksanlahden metsästä yhdeksi laumaksi ja hevosten kuormat sidottiin kestämään pitkän matkan rasitukset. Näiden valmistelujen jälkeen olimme valmiit alkamaan evakkotaipaleen vaikeimman osan. Sisä-Suomeen Saarijärvelle pitäisi päästä. Pelkkä ajatuskin matkan onnistumisesta tuntui pelottavalta, sillä taival olisi pitkä ja tiet oudot. Pelkoon ja murehtimiseen ei ollut varaa, sillä vaihtoehtoja ei ollut.

​

Lähdimme Viiksanlahden Liiuksen myllyn pihasta alkavaa myllytietä pitkin harjun yli Valkjärven kylää kohti. Tämä tie johti kasarmilasta Pyhäjärvelle johtavalle maantielle, jota pitkin suuntasimme kulkumme Pyhäjärveä ja sieltä edelleen Räisälää kohti. Hevoset kuormineen kulkivat edellä ja me karjan kanssa seurasimme perässä. Ihmeen hyvin eläimet sopeutuivat heti alusta alkaen matkan tekoon. Tuntui siltä kuin ne olisivat täysin turvautuneet meihin ihmisiin. Vaistosivat varmasti vaaran, jonka sota toi tullessaan. Venäläiset olivat miehityksensä aikana tehneet Kasarmilan ja Humalaisten kylän väliselle tieosuudelle lentokentän, siten että suora tie toimi kiitoratana ja kummaltakin puolen tietä oli kaadettu metsää noin 50 metrin leveydeltä. Pelkäsimme lähteä ylittämään tätä pitkää aukeaa tieosuutta vihollisen lentokoneiden vuoksi. Oli mitä parhain lentosää ja koneita ilmassa yhtenään.

Meillä oli kumminkin tuuria, sillä juuri kun olimme päässeet kenttäaukion yli, tuli matalalla lentäen kaksi vihollisen maataistelukonetta Kasarmilasta päin tien suuntaisesti lentäen Pyhäjärveä kohti. Ehdimme kuormien ja karjan kanssa metsän suojaan ja näin säästyimme ikäviltä seurauksilta heti alkutaipaleella. Kokemuksesta tiesimme, että nämä koneet eivät säästäneet ketään, vaan tulittivat kaikkea minkä havaitsivat.

​

MONENMOISIA TAPPELUJA

​

Pyhäjärvellä pidimme ensimmäisen "marssitauon". Poikkesimme tienvarsitalosta kysymään, saisimmeko ruokkia lehmiä ja hevosia heidän tiluksillaan. Hövelisti annettiin lupa. Sanoivat vain, että kohtapuoliin on heidänkin lähdettävä. Uskottavuutta tälle ajatukselle antoi parhaillaan Kiviniemestä kuuluva pommituksen jyly. Emäntä pyysi tulemaan sisälle, lupasi keittää korviketta eväittemme palanpainikkeeksi. Oli miellyttävä kokemus kohdata tällaista ystävällisyyttä. Riisuimme hevoset valjaista ja laitoimme ne liekanaruun kytkettyinä siten, että ne ulottuivat hyvin syömään pellosta heinää. Lehmät olivat irrallaan. Erkki ja Reino jäivät paimentamaan niitä, ja me muut noudatimme ystävällisen emännän kutsua. Korvike maistui hyvältä eväiden kera, ja pieni tauko virkisti kummasti koko kroppaa.

​

Tämän tauon aikana saimme nähdä tosi hurjan näytelmän. Joku sisääntulija päästi Vahti-koiramme tupaan. Vahdin pahaksi onneksi talon kissalla oli pennut kopassa tuvan uuninnurkassa. Kissa ei hyväksynyt koiran tuloa vaan hyökkäsi silmittömästi Vahdin kimppuun. Syttyi taistelu, jossa armoa ei pyydetty eikä annettu. Karvat pöllysivät ja taisteluhuuto oli karmiva. Mellakan lopettamiseksi oli tosi urakka saada Vahti pihalle ja näin rauha tupaan. Pieniä verinaarmuja lukuunottamatta kahakasta selviydyttiin vaurioitta. Eläinten syötyä ja levättyä kiitimme talonväkeä ja jatkoimme matkaa mierontiellä, suuntana länsi.

​

Suunnistimme kohti Räisälää. Tieosuudella, jota matkasimme, oli jyrkkiä mäkiä. Siksi jouduimme keksimään kärryihin jarruja, kun hevoset eivät jaksaneet pidätellä raskaita kuormia. Tienvarressa teimme koivuisia kankia, joita jyrkimmissä kohdissa laitoimme pyörien pinnojen väliin ja näin saatiin kelvolliset jarrut kärryihin, jopa kaksitehoiset, kun voitiin sulkea joko yksi pyörä tai molemmat. Varsinkin nelipyöräisissä vankkureissa keksintö toimi hyvin.

 

Matkalla Räisälään koimme mahtavan näytelmän taivaalta. Kyseessä oli useamman kymmenen lentokoneen ilmataistelu. Suojauduimme tienvarsiojaan ja sieltä seurasimme sotaleikkiä. Rantalan Joskan kanssa olimme lähekkäin ja molemmat pelkäsimme. Joska vapautti tilanteen tokaisemalla:"Miltähän mahtaa noista tuntua tuolla ylhäällä, kun täällä ojanpohjallakin on näin tukalaa?" Ja tukalaa todella oli! Taivaalta tippui jos jonkinlaista roinaa paukkeen ja räminän saattelemana. Ilmassa tapahtuneen vihanpidon loputtua kokosimme "karavaanimme" tielle ja jatkoimme matkantekoa. Iltamyöhäisellä väsymyksen saadessa voiton saimme yökortteerin lähellä tietä olevasta maalaistalosta. Lehmille löytyi aitaus, ja hevosille niitettiin heiniä, kun ne jouduttiin kytkemään yön ajaksi navetan seinustalle. Tämä yö on jäänyt erikoisella tavalla mieleen, sillä heräsimme valtavaan räjähdysääneen. Kiviniemen kosken sillat lensivät ilmaan. Rintamalinja oli jo saavuttanut kotikylämme. Oli ollut todella yhdestoista hetki lähteä sieltä.

​

KOHTI SAARIJÄRVEÄ

​

Aamulla jatkoimme matkaa lehmien lypsyn jälkeen. Päämääränä oli Keski-Suomessa oleva Saarijärven pitäjä. Olimme vielä Räisälän alueella, kun poikkesimme tien varressa olevaan kauppaan siinä toivossa, että voisimme täydentää matkaeväitämme. Emme erehtyneetkään, sillä tapahtumien kehittymisestä rintamalla järkyttynyt kauppias oli valmis myymään mitä vain tarjolla oli. Ostokortteja ei tarvittu. Hän oli sitä mieltä, että kohta olisi heidänkin lähdettävä eikä ryssille jätetä mitään. Ostimme sokeria ja leipää reppumme täyteen. Eväshuolto tuli joksikin aikaa kuntoon. Maitoa saimme lehmistä jopa yli oman tarpeen. Keventynein mielin jatkoimme matkantekoa. Sääkin suosi: oli poutaista ilmaa, mutta ei kuitenkaan liian helteistä. Lehmätkin jaksoivat kulkea ihmeen hyvin. Jopa Mikko Mölökin pysyi sitkeästi joukon mukana.

​

Seuraava pidempiaikainen levähdyspaikka meillä oli Rautjärven alueella. Nyt oli evakkoon menijöiden määrä lisääntynyt tälläkin tieosuudella jo niin paljon, että ajoittain oli oikein ruuhkia. Nämä tulijat olivat pääosin Länsi-Kannakselta, missä venäläiset joukot olivat saaneet läpimurron Valkeasaaressa ja etenivät melko nopeasti sisämaata kohti. Tilanne aiheutti pakokauhua väestössä sillä suunnalla, mistä johtuen matkanteko oli hermostunutta ja hätäistä. Kaaosta lisäsi vielä se, kun nämä tulijat käsittivät isoja ryhmiä. Paljon oli niin, että kyläkunnittain oltiin samassa kolonnassa, joten eläinten ja ihmisten pysyminen yhtenäisenä joukkona ruuhkaisella tiellä oli hankalaa, melkeinpä sekasortoista.

 

Meidän porukkamme vietti iltapäivän "siestaa". Lehmät söivät ja lepäilivät aidatussa peltolaitumessa, ja hevosille tarjoilimme heinät niitettyinä. Oli kaunis ja lämmin kesäpäivä. Lepo teki todella hyvää, sillä matkan rasitukset tuntuivat jo jäsenissä. Minä asetuin tien ojanpenkalle lepoasentoon, eikä unta tarvinnut kauan odottaa. Nukahdin heti autuaalliseen uneen. Minua ei yhtään haitannut satojen ihmisten ja eläinten aiheuttama hälinä, joka syntyi väsyneiden matkaajien taivalluksesta kohti länttä.

​

TÄRKEÄT MATKATARVIKKEET

​

Herättyäni muutaman tunnin virkistävästä ja ansaitusta unesta, odotti ikävä yllätys minua. Puseroni rintataskusta oli kadonnut rahapussini ja sen mukana matkavaraksi varatut rahat. Ohikulkijoiden joukossa oli ollut tunteeton varas, joka tällaisena hädän aikana oli valmis konnan työhön. Miltä mahtoi tuntua ottaa keskenkasvuisen nukkuvan pojan taskusta rahat. Asiaa pohdittiin ja ihmeteltiin joukossamme. Rantalan Joska pelasti tilanteen sanomalla, että jos ei muusta ole kyse kuin rahasta, niin ei ole syytä huoleen. Meillä on sitä lajia. Hän avasi nahkaisen salkkunsa ja antoi minulle tukun seteleitä taskuun luvaten lisää, kun ne loppuvat. Tämä ruskea Joskan salkku sisälsi paljon rahaa, jota hän oli varannut palkanmaksuun alaisilleen. Olosuhteiden äkillinen muutos jätti kuitenkin rahat salkkuun. Paljon sitä siellä varmasti oli, sillä matkamme aikana hän ei nukkunut yhtään yötä, ettei salkku olisi ollut narulla sidottuna hänen käteensä. Rahahuolet olivat näin poissa. Kun olimme retkestämme selvinneet, isä lähetti lainaamani rahat Joskalle, jonka loppumatka johti Rautalammille, kun taas meidän muiden päätepaikka oli Saarijärvi.

​

Toinenkin tärkeä matkatarvike oli Joskan polkupyörän sarvikossa. Se oli suuri kahvipannu, 10 litran vetoinen ja täynnä "paatakkaa" (siirappia). Siitä hän jakoi makeaa leipämme ja teemme höysteeksi. Siirappi oli kylläkin tarkoitettu metsätyömiehille kannustukseksi, mutta toisin oli määrätty! Päivän lipuessa kohti iltaa lähdimme jatkamaan matkantekoa. Illan viilentämä ilma helpotti omalta osaltaan kulkuamme. Yöpymispaikan saimme tien varressa olevasta seurantalosta. Ystävällinen vahtimestari aukaisi talon ovet, ja niin pääsimme suureen saliin nukkumaan. Aamuyöllä heräsimme kovaan moottorien jyrinään. Lähdimme pihalle ja näimme suuren määrän pommikoneita lentävän kohti itää. Ne lensivät hyvin matalalla, mistä johtui kova melu. Ihantalan ja Vuosalmen taistelijoiden avuksi ne riensivät. Aamuaskareista selviydyttyämme kiittelimme vahtimestarin ja suuntasimme kulkumme kohti Puumalaa ja Sulkavaa.

 

Seuraava pidempi pysähtyminen meillä oli Puumalan lossin lähistöllä, jonne oli muodostunut yli kilometrin mittainen ruuhka karjaa ja hevosajopelejä. Hätäily ei auttanut, piti vain yrittää pitää omat eläimet yhtenäisenä laumana metsikön suojassa, sillä sekaantumisen vaara oli suuri. Hevosmiehet pitivät tiellä huolen, etteivät perästä tulevat päässeet etuilemaan lossijonossa. Oli onni, etteivät vihollisen lentokoneet osuneet paikalle. Niiden aseille ja pommeille olisi ollut "lihaisa" maali. Ikuisuudelta tuntuvan jonotuksen jälkeen pääsimme lopulta lossille. Meitä ennen lähteneestä kuljetuksesta hyppäsi komea ayrshire-lehmä laidan yli järveen. Se otti suunnan kohti vastapuolen rantaa ja ui sinne. Meidän osaltamme salmen ylitys onnistui hyvin, eikä mitään haavereita sattunut.

​

HAASTEITA JA NÖYRYYTYKSIÄ

​

Matka jatkui. Juhannusaattona saavuimme Sulkavan kirkonkylään. Taisi olla vuosisadan kylmin juhannusaatto. Lumiräntää satoi taivaan täydeltä ja tuuli voimakkaasti. Saimme kortteerin läheltä kirkonkylän keskustaa. Hevoset saatiin sisätiloihin navetan päädyssä olevaan rehulatoon, mutta lehmät jäivät taivasalle aidattuun hakaan. Alueella oli onneksi osaksi metsää, joten sieltä eläimet saivat kylmyyttä vastaan suojaa. Meistä vanhimmat majoittuivat talon tupaan ja me nuoret kiipesimme aitan ylisille yösijaa etsimään. Tämä juhannusyö ei koskaan häivy muistoista. Aivan likomärissä vaatteissa ei ollut mukava käydä nukkumaan pelkälle lattialle ilman mitään peittoa. Vilu hytisytti olemusta, eikä uni väsymyksestä huolimatta tahtonut saada voittoa. Tämä oli koko matkan hankalin yö.

​

Onneksi aamu koitti poutaisena, vaikka ilma oli kalsean kylmä. Ei ollut varaa juhlistaa kesän suurinta juhlaa, vaan matkaa piti jatkaa. Niinpä hevoset vain valjaisiin ja lehmät haasta maantielle. Sonni Mikko Mölölle antoi Rantalan Joska jo tutuksi tulleen kehotuksen: "Maantie kutsuu!" Iltapäivällä saimme kokea yllätyksen: tien varteen olivat paikalliset ihmiset järjestäneet ruokatarjoilun evakoille. Tarjolla oli nokkoskeittoa ja pari palaa savolaista limppua ilman särvintä. Keitto ei oikein ollut makuumme, ei ainakaan Kekin Villen suuhun sopivaa. Maistettuaan keittoa hän tulistui ja nakkasi lautasen anteineen viereiseen ruispeltoon. Pitkälle se liiteli ja sinne vaipui. Villen sanainen valmius teki kaikille selväksi, että vaikka me ollaankin kurjia evakkoon kulkijoita, emme sentään syö emakon ruokaa, poltikkaista vesiliemeen haudutettua velliä, hyi helvetti. Tämänkaltaista ruokaa maistaneena yhtyy kyllä Villen mielipiteeseen. Parempi olisi varmaan ollut saada puhdasta keitettyä vettä ja sitä hyvää limppua. Koko matkan aikana emme tosin keittoruokaa saaneet, mutta kyllä tämänlaatuinen tarjoilu oli ihmisarvoa alentavaa. Mutta kaikesta kokemastamme huolimatta matka jatkui.

​

Erkin ja minun leipävaramme alkoivat olla lopuillaan. Siksi poikkesin tien varrella olevaan maataloon ostaakseni leipää. Päästyäni eteiseen tulvahti vastaani paistetun leivän ihana tuoksu. Menin sisälle ja esitin talon emännälle tarvitsevani matkaevääksi leipää, että myisikö hän. Asiasta ei syntynyt enempää keskustelua, sillä emäntä sanoi heti ykskantaan, ettei ollut leipää myytäväksi. Mieleni tuli tosi apeaksi katsellessani pöytää, jolle oli juuri uunista otettu kymmenkunta paksua limppua. Piru iski sisimpään, ja pahoittelin emännälle, että reppuni jäi kärryille, sillä siellä olisi ollut pieni kannikka leipää, että olisivat talon lapset saaneet nälkäänsä imeskeltävää. (Kolme pienokaista leikki siinä lattialla.) No, löytyi sieltä reitin varrelta sellaisiakin taloja, joista saimme ostamattakin leipää ja joskus muitakin ruokatarvikkeita.

​

​

​​​​​​