HYÖKKÄYKSET ALOITTAVAT TUHON

​

Luja usko tulevaisuuteen vallitsi kaikkialla. Niinpä meilläkin suunniteltiin talon rakentamista. Isä oli päässyt sodasta siviiliin. Niinpä kevättalvella 1944 kaadettiin metsästä rakennuspuut ja ajettiin ne Suvantolan sahalle. Tukit sahattiin vasta keväällä. Isää harmitti, kun lumet olivat sulaneet ja lankut ja laudat pitäisi ajaa kotiin kärrypelillä. Pitkän tavaran kuljetus olisi niin paljon hankalampaa kuin rekipelillä. Kuin tilauksesta tuli kova takatalvi. Lunta satoi 20-30 cm, ihan kelpo rekikeliksi asti. Nyt alkoi lautojen ajo sahalta rekipelillä. Kahdella hevosella rahtasimme tarvikkeita niin kauan kun lumikeliä riitti ja saimmekin lähes kaikki ajetuksi. Tämä vuoden 1944 toukokuussa ollut takatalvi oli harvinaisen voimakas luonnonilmiö, mutta tosiaan kuin tilauksesta meidän kuljetuksiamme varten. Talon perustukset olivat valmiina. Laudat ja lankut taapeloitiin rakennuspaikalle, mutta töitä ei vielä ehditty aloittaa, kun venäläisten kesäkuun 9. päivän aamuna aloittama suurhyökkäys johti kotikylämme menetykseen.

​

Sotasavotta oli nyt niin ankaraa, ettei sellaista oltu ennen missään koettu. Rintamalta kuului yhtämittainen tykkien jylinä. Venäläisten ilmatoiminta oli erittäin vilkasta. Pommikonelaivueet yrittivät jatkuvilla pommituksilla saada tuhotuksi Kiviniemen sillat, rautatien ja kasarmialueen, jotka olivat sotilaallisesti tärkeitä kohteita itäisen Kannaksen joukkoja huollettaessa. Tuona kesäkuun yhdeksäntenä päivänä sai kotikylämme Kiviniemi tulla tuntemaan totaalisen sodan voiman. Puolenpäivän aikaan noin kymmenen venäläistä pommikonetta lensi kylän ylitse ja pudotti pommilastinsa kosken siltoja tavoitellen. Mitään varsinaista tuhoa ei pommituksesta aiheutunut. Oli vain alkusoittoa sille, mitä tulossa oli. Illalla sitten täytti tienoon mahtava lentokoneiden moottorien jylinä. Idän suunnasta vyöryi kylän ylle useina aaltoina noin sadan koneen laivueet.

​

Pommituksen kohteena olivat jälleen sillat. Koneiden toiminta oli tarkoin suunniteltua: ensimmäisten pommien pudotusten jälkeen koneet kaartoivat Vuoksen ylle ja tekivät uuden iskun siltoja kohti. Tämän valtaisan operaation tuho jäi kuitenkin olemattomaksi: joukoittain kuolleita kaloja ja pommin kuoppia laajalla alueella. Sillat eivät saaneet osumia. Rautatie ja maantie jäivät liikennöitävään kuntoon. Me seurasimme tätä näytelmää pihapiiristä, kellarin ovenpielestä. Pahimman ryöpyn ajaksi työnnyimme kellariin suojaan. Jännitys ja pelko täytti jokaisen, pahat aavistukset valtasivat mielen: onko uusi evakkomatka edessä, pitääkö jälleen jättää raunioista rakennettu koti ja lähteä mierontielle. Sodan kasvot olivat yhtäkkiä muuttuneet meitä kohtaan niin julmiksi.

​

EVAKKOON VALMISTAUTUMINEN

​

Katkeamattomana jylinänä kantautui rintamalta tykkien ammunta, ja valoisimpana kesäaikana lentotoiminta oli mahdollista ympäri vuorokauden. Yön saimme nukkua kotona. Tilanne oli rauhallinen. Pommituksia ei ollut yön aikana. Aamulla isä lähti ilmoittautumaan kunnan esikuntaan, joka sijaitsi Sakkolan asemalla. Rintamalle häntä ei komennettu, vaan määrättiin huolehtimaan Kiviniemen vesistön etelänpuoleisen alueen asukkailta jääneiden tavaroiden kuljettamisesta rautatien varteen. Päivän aikana evakuoitiin siviiliväestö alueelta. Äiti oli koko yön leiponut evästarpeita matkaan lähteville ja myös meille - isälle, Erkille ja minulle, jotka jäimme tavaroiden ajoon. Mummo lähti Matin, Pirkon ja Maija-Liisan kanssa junalla kohti Keski-Suomea, Saarijärven pitäjää. Heidät piti saattaa Sakkolan asemalle, kun pommitusten takia junat eivät tulleet enää Kiviniemeen saakka. Petäjärven asemalla olivat edellispäivänä vihollisen lentokoneet hyökänneet evakkoja lastaavan junan kimppuun aiheuttaen suurta tuhoa. Äiti odotti vauvan syntymistä. Hän ei voinut lähteä toisten mukana, vaan hänet kyydittiin sotilasautolla Pyhäjärvellä olevaan sotasairaalaan, missä potra poika syntyikin ja sai hätäkasteessa nimen Jorma.

 

Seuraavana aamuna veimme karjan Viiksanlahteen Kylliäisen hakaan. Niille piti saada kyyti rautateitse pois sodan jaloista. Lastauksen oli määrä tapahtua metsän suojaamasta kohdasta rataa, mutta sitä junaa ei koskaan tullut. Helmi-täti, joka oli ilmavalvontalottana siinä läheisessä Liiuksen myllyn takana olevassa tornissa, kävi aamuin ja illoin lypsämässä lehmät. Olin eräänä iltana Helmi-tädin kanssa lypsyllä mukana. Lehmät oli kytketty puihin kiinni taajaan lepikkoon Kylliäisen talosta vähän matkaa myllylle päin. Kesken lypsyn tuli venäläisten pommikoneiden laivue, ja pommituksen kohteena oli sillä kertaa viereisen Viiksanlahden harjulle tuotu ilmatorjuntapatteri. Hyökkäys oli ilmeisesti kosto, kun edellisenä päivänä tämän patterin toimesta oli kaksi vihollisen pommikonetta ammuttu alas. Lypsy meiltä keskeytyi, sillä pommien räjähtely sai lehmät vauhkoiksi ja lypsäjät painautuivat mataliksi lähellä olevan ojan pohjalle. Hetkessä oli tienoo ympärillämme pommien räjähdekaasujen ja hiekkapilven pimentämä. Lypsyämpäri oli puolillaan maitoa jäänyt pystyasentoon ojan reunalle. Kun tilanne oli ohi, saatoimme todeta maidon värin muuttuneen hiekan ja karikkeen sateesta.

​

Ilman vahinkoja tilanteesta selvisimme, ja lypsy saatiin tehdyksi. Näin jatkui elämämme noin viikon ajan. Ajoimme tavaroita kosken itäpuolelta Viiksanlahteen radan varteen niin paljon kuin suinkin kerkisimme. Hevosten kestokyky oli koetuksella, ja haittatekijä ryssien jatkuva ilmatoiminta. Sääkin suosi koko ajan toimintaa. Usein saimme kuormien kanssa siirtyä tieltä suojaan metsikköön tai läheisten rakennusten seinustoille.

​

KASAUTUVAT TAVARASUMAT

​

Röykkylästä oli kerätty tavaroita raviradan reunustalle välivarastoon evakuoinnin nopeuttamiseksi. Tarkoitus oli kaiketi autoilla siirtää ne kosken pohjoispuolelle radan varteen ja sieltä sisämaahan. Saatuamme Alamäen osalta tavarat ajetuiksi ryhdyimme purkamaan raviradalla olevaa tavarasumaa. Ajoimme sen minkä suinkin ehdimme ja hevoset jaksoivat. Koko aikana ei yhtään autoa ollut apunamme, ne olivat kaikki armeijan huoltoajossa. Tavaraa oli kaikenlaista: maatalouskoneista kotitaloustarvikkeisiin. Koti-irtaimisto oli pakattu pääosin puulaatikoihin, joita oli kiireesti valmistettu. Omistajien nimet ja kotipaikka oli präntätty selkeästi kansilautaan. Koneisiin ja eläinten kaulaan laitettiin vanerista tai puusta veistetty lappu, mistä selvisi omistajan tiedot.

 

Usein näillä tavaranhakumatkoilla törmäsimme rintamakarkureihin, jotka pyrkivät länttä kohti. Hermot eivät olleet kestäneet vihollisen suurhyökkäyksen kaikkien aselajien valtavia keskityksiä. Pakeneminen oli heille ainoa vaihtoehto. Olimme Erkin kanssa jälleen menossa hakemaan tavaroita, kun naapurikylän hyvin tuttu mies tuli vastaan Aleksandrowin talon kohdalla. Hän kävi hevosta suitsista kiinni ja kehotti meitä heti kääntymään takaisin, koska ryssät ovat jo Ilmamäellä. Emme totelleet kuitenkaan, vaan haimme kuormat eikä ryssiä näkynyt eikä kuulunut. Ajoimme tämän jälkeen vielä monta kuormaa, ennen kuin oli pakko lopettaa. Kerta kiellon jälkeen on tapana sanoa.

​

Niinpä mekin Erkin kanssa lähdimme vielä käymään kotona katsomassa, olisiko sinne jäänyt jotakin pois korjattavaa. Emme sieltä mitään sellaista löytäneet, jota olisimme mukaan ottaneet. Muut eläimet oli jo viety Viiksanlahteen paitsi kanit, joita meillä Erkin kanssa oli yhteisomistuksessa useita kymmeniä. Ne olivat häkeissä puutarhan reunassa. Ruokimme kanit ja täytimme niiden vesiastiat. Emme päästäneet niitä vielä vapauteen, kun ajattelimme, että jos tilanne vaikka muuttuisi niin ettei täältä tarvitsisikaan lopullisesti lähteä. Valitettavasti tämä jäi vain toiveajatteluksi. Suomalaisten perääntyessä Raudun suunnalta oli Sipposen Jaakko, naapurin poika, tullut kotimme ohitse ja huomannut kanien olevan häkeissä. Hän päästi ne kaikki vapaaksi viereiseen apilapeltoon. Kertoi tästä, kun tavattiin sodan jälkeen.

​

​

​​​​​​