ASUTUSTILA NOKIA OY:N METTISEN MAILTA

​

Kevättalvella isä sai tietää, että me saisimme siirtoväen asutustilan Tampereen ympäristökunnista. Sakkolalaiset asutettiin Pirkkalaan, Vesilahteen, Lempäälään, Viialaan, Punkalaitumelle ja osittain Tampereelle ja Nokialle. Isälle tarjottiin Nokian Pinsiöstä Nokia Oy:n Mettisen tilasta meille asutustilaa. Tila oli yhtiön sivutila, jonka se oli hankkinut lama-aikana omistukseensa. Tilalla oli vanhat rakennukset, joten pääsisimme asumaan sinne heti keväällä. Tilan muodostaminen oli kesken, mutta meille luvattiin vuokrata tilan maista tarvittava määrä peltoa vilja- ja heinätarpeisiin sekä laidunmaat kesän ajaksi karjalle ja hevosille.

 

Näiden tietojen kera isä palasi Mahlulle. Mielialat ilahtuivat uutisesta. Saisimme uuden kodin ja tilan viljeltäväksemme. Arvi-isäntä oli pahoilla mielin kuultuaan muuttoaikeistamme. Hän tarjosi isälle maatilaa, peltoa ja metsää siinä määrin kuin meillä oli maansaantioikeus. Rampsin tilan pinta-ala oli niin suuri, että valtio lunastaisi siitä määräalan siirtoväen asutukseen. Isä oli kuitenkin sitä mieltä kieltäytyessään tehdystä tarjouksesta, että jos hän joutuu viljelijän ammattia jatkamaan, niin etelämmästä hän tilan hankkii. Näin ollen meistä ei tullut saarijärveläisiä.

​

VIELÄ KERRAN JUNAAN

​

Vähin erin talvi menetti voimaansa ja kevät teki tuloaan. Huhtikuussa oli tarkoituksemme muuttaa Pinsiöön. Muuttojärjestelyihin ryhdyimme hyvissä ajoin. Vähäiset tavaramme ja eläimet piti saada Äänekoskelle ja sieltä junalla Nokian asemalle. Vaunu luvattiin järjestää laiturille 21.4. heti aamuksi. Isä sai järjestetyksi eläinkuljetusauton aamuvarhaiseksi viemään lehmiä ja osan tavaroista. Matin kanssa lähdimme hevosilla jo edellisenä päivänä kohti Äänekoskea. Koirasen perhe oli majoitettuna aivan maantien varressa talossa noin kymmenen kilometriä Äänekoskelta Saarijärvelle päin. Meidän oli määrä mennä Koiraselle asti ja olla siellä yötä. Näin tehtiinkin. Hevoset saatiin pihapiirissä olevaan latoon yöksi. Loimitimme ne, juotimme ja ruokimme. Oli hassua ajella rattailla, vaikka tiellä oli parhain rekikeli. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, ettei meillä ollut rekiä. Reet olivat jääneet Karjalaan. Talvella ajoimme talon kalustolla. Nukuimme yön Koirasen evakkoasunnossa ja saimme nauttia vieraanvaraisuudesta. Aamulla aikaisin lähdimme jatkamaan matkaa, että ehtisimme ajoissa asemalle.

​

Jouduimme jonkin aikaa odottamaan toisten tuloa. Puukaasukäyttöinen kuormuri oli selviytynyt matkasta hyvin. Tuossa tuokiossa saatiin lastaus tehdyksi. Lehmät ensiksi vaunun toiseen päähän ja sitten hevoset Kero, Tähti ja Korvike toiseen päähän. Vaunumme liitettiin etelän suuntaan lähtevän tavarajunan jatkeeksi. Näin olimme valmiit matkaamaan kohti Nokiaa. Lempi-täti, isä, Matti ja minä tulimme tällä kyydillä. Äiti, mummo, Pirkko, Maija-Liisa ja Jorma tulivat matkustajajunassa. He ehtivät ennen meitä Pinsiöön ja olivat vastaanottamassa meitä, kun lehmien ja hevosten kanssa pääsimme perille. Meidän matkamme kesti kaksi vuorokautta Äänekoskelta Nokialle. Lempi-täti lypsi lehmät matkan aikana. Maito oli silloin kysyttyä tavaraa. Se jaettiin asemilla asemamiesten kannuihin.

​

Oli huhtikuun 23. päivä vähän ennen puolta päivää, kun Nokian asemalla purettiin vaunusta hevoset kuormineen ja lehmät ja suunnattiin kulku Pinsiötä kohti. Sää ei kylläkään suosinut meitä: satoi räntää ja vettä. Tie oli kelirikon runtelema. Tosi hankalaa oli matkanteko. Hevoset saivat tehdä parastaan kiskoessaan upottavalla tiellä raskaita kuormia. Meillä oli rautapyöräiset työkärryt, toiset niistä nelipyöräiset karjalaiset vankkurit, jotka pienipyöräisinä olivat usein akseleitaan myöten routahaudoissa. Lehmät kulkivat ihmeen hyvin pysyen tiellä. Lempi-täti hoiteli niiden ajamisen perille Mettiselle saakka. Pahin este tiellä oli Heinijärvien kannaksella, missä tulva oli nostanut vettä tielle paksun kerroksen. Sitä oli niin paljon, että lehmien utareet kastuivat kokonaan. Halukkuutta sen paremmin lehmillä kuin hevosillakaan ei ollut tulvaveteen menemisestä, mutta kaikesta huolimatta selvittiin esteestä. Ihmisten kulkua varten oli sillan molemmin puolin tehty lankuista telineet, joita pitkin pääsi kuivin jaloin yli. Loppumatka sujui kommelluksitta.

​

10 KUUKAUDEN EVAKKORETKI PÄÄTTYY

​

Iltapäivällä 23.4.1945 monivaiheinen evakkoretkemme päättyi Pinsiöön Mettiselle. Viimeinen matkaosuus Nokialta Mettiselle oli kuin sinetti kärsimystaipaleelle, joka alkoi Kiviniemestä Uosukaiselta 1.12.1939. Tämä vajaa 10 kilometrin matka sakeassa räntäsateessa lähes kulkukelvotonta keskentekoista kelirikon runtelemaa tietä pitkin symbolisoi fyysisesti ja psyykkisesti perheemme kokemia sodasta aiheutuneita elämänvaiheita. Monta kertaa väsymys ja uupumus oli saada voiton, ja toivottomuus tulevaisuutta ajatellen - usein jopa kuolemanpelko - lannisti mielemme. Usein apua ahdistuksen aikoina anottiin rukouksin Jumalalta, ja Häneltä myös voimaa saimme.

​

Nyt tuntui elämä helpottuneelta. Oli sellainen tunne sisimmässä, että olemme saamassa kodin ja maatilan, jossa elämä perinteiseen tapaan jatkuisi, ainakin niin kauan kuin pääsisimme takaisin Karjalaan kotikonnuillemme. Kaipuu sinne oli loputon. Maailman mahtimiesten sodanjälkeisen ajan valtioiden rajojen muuttamiset Euroopassa eivät ottaneet huomioon kansojen, heimojen saati yksittäisten ihmisten toiveita ja tarpeita. Miljoonien ihmisten kohtalot muuttuivat valtavasti, ei vähiten suomalaisten. Yli 400 000 karjalaista piti sijoittaa uusille asuinsijoille sekä suorittaa valtavan suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Tuhottu ja poltettu Lappi piti rakentaa kokonaan tuhkasta. Kaikista näistä velvoitteista selvittiin. Suomi säilytti itsenäisyytensä.

​

PONNISTUS UUTEEN

​

Mietiskely sikseen ja töihin. Hevosille saimme tilat ratashuoneesta ja lehmille löytyi paikat navetasta. Mettisen pehtoori Erkki Vuori ja vaimonsa Lotta olivat hyvänä apuna asettuessamme taloksi. Vanhassa Mettisen päärakennuksessa oli kolme asuntoa työläisiä varten. Talo oli kuitenkin nyt tyhjillään, kun sen asukkaat oli siirretty Nokialle. Pehtoori perheineen asui niin sanotussa alatalossa. Muita Nokia Oy:n maatyöläisiä ei tilalla enää ollutkaan. Haapasen perhe oli viimeksi muuttanut Nokialle, ja heidän asuntonsa annettiin meille. Meitä ennen oli Mettiselle asutettu Kiiskin Toivo ja vaimonsa Eeva, lapseton pariskunta Sakkolan Riiskan kylästä. Kahdelle hevoselleen ja lehmilleen he olivat saaneet navetan sikalaosan käyttöönsä. Lisäksi asui talossa vielä Ruusuvuoren pariskunta kaksin. Lehmänsä he saivat suojaan rataskatoksen päätyyn tehtyyn pieneen karjasuojaan. Tällainen oli Mettisen asutus huhtikuun lopulla 1945. Yhtiön eläimiä oli tuolloin tilalla kaksi hevosta ja kymmeniä lampaita. Vuoren perhe huolehti niiden hoidosta.

​

Suhteellisen aikaisin päästiin sinä keväänä peltotöihin. Isä sai hankituksi ostoluvilla siemenviljaa ja apulantoja. Rautalammilta löytyi meidän maatalouskoneitamme: kylvökone, äes, aura ja muita pienempiä laitteita. Ne olivat evakuointikuljetuksissa joutuneet sinne. Isä kävi siellä ja rahtasi koneet rautateitse Nokialle. Apulannan ostolupia antoivat isälle muutamat naapurit, jotka eivät olleet tottuneet viljelyynsä apulantaa käyttämään. Isä tiesi, että sodan ajan viljely oli pahasti verottanut peltojen ravinteita. Näin ollen tarvittiin runsaasti lannoitteita hyvän sadon saamiseksi. Meille vuokrattiin Vastin pelto ja Vehmaalta Pinsiöntien Matalusjoen puoleinen osa paitsi Sipilän suo. Kiiskin Toivo sai Vehmaan metsänpuoleisen pellon. Ruusuvuoren pariskunta osti itselleen pienen maatilan Kullaalta, ja he muuttivat sinne jo keväällä.

​

Kevään kylvötyöt saimme tehdyksi hyvissä ajoin. Kevään sääolot olivat suotuisat ja kasvukausi oraille ja heinämaille mitä parhain. Olosuhteet hyvälle sadolle olivat otolliset. Lehmille saimme laitumeksi Vastin metsän, joka oli ennestään aidattu. Hevosille aitasimme laitumeksi Vehmaan metsän. Piikkilankaa saimme ostaa ostoluvalla. Lanka oli purettu sodanaikaisista piikkilankaesteistä. Oli tosiaan työläs urakka purkaa sykkyräistä, paljolti rautalangalla sidottua estelaitetta. Aitapaalut saimme tehdä metsästä sitä mukaa kuin työ edistyi. Näin saimme eläimille kesälaitumet valmiiksi.

​

RAUHAN AJAN TAVOILLE TOTUTTELUA

​

Vähin erin alkoi elämä kehittyä vakaille rauhan ajan tavoille. Odotimme pelloilta satoa tulevaa talvikautta varten sekä karjalle että ihmisille. Heinämaata oli sen verran mitä karjamme tarvitsisi sisäruokintakaudella. Kynnöspelloille kylvettiin vehnää, kauraa, ohraa ja perunaa. Juurikasveillekin löytyi ryytimaa läheltä taloa entisten asukkaiden käyttämästä pikkupellosta. Mielemme oli toiveikas tulevan talvikauden ruokahuolten osalta.

​

Huolet eivät vielä olleet ohitse. Meille ei ollut tarjottu omaa tilaa. Asutuslautakunnan suunnitelman mukaan meidän piti saada korvaava maatila Viialan tai Lempäälän kunnan alueelta. Siellä perustetuista asutustiloista ei kuitenkaan yksikään ollut sen kokoinen, joka olisi meille kuulunut. Niinpä meille tarjottiin Nokia-yhtiön maista perustettavaa tilaa. Nokia kuului pyhäjärveläisten asutusalueeseen, mutta heillä ei ollut tarvetta kaikille tiloille, jotka tänne oli perustettu. Niinpä Pinsiöön ja Taivalkuntaan asutettiin toistakymmentä sakkolalaista perhettä. Näin meidätkin asutettiin Mettisen tilasta perustetulle tilalle. Ei millään tahtonut todeksi uskoa, että nyt loppuisi evakkoajan kiertokulku ja meistä tulisi vakituisesti pinsiöläisiä. Näin vain kävi.

​

Seuraavan kevään kylvöt saimme tehdä jo ikiomalle pellolle, eikä enää tarvitsisi muuttaa pois. Usko ja toivo täytti sisimpämme, kun isä kävi hyväksymässä asutuslautakunnan laatimat kauppakirjat meille tulevasta tilasta. Nyt olisi sitten kaikki varmaa, kun nimet ja leimat varmistivat kauppakirjan. Saatu tila oli vastike Karjalaan Sakkolan pitäjän Kiviniemen kylään jääneistä Jokelan ja Käpin tiloista. Jokelan tila oli perikunnan omistama ja Käpin tila isän ostamana hänen omistuksessaan. Muut perikunnan osakkaat paitsi Helmi-täti myivät osuutensa isälle. Mikko ei alkuunkaan innostunut maatöistä. Hän oli koko ikänsä armeijan palveluksessa, sodan jälkeisen ajan Kokkolassa asevarikolla eläkeikään asti. Hän muutti perheineen Lempäälään, osti sieltä omakotitalon, jossa asui kuolemaansa asti.

​

Vilho-setä perheineen asui vaimonsa Irman kotitalossa Lempäälän Hulauksessa. Hän toimi autonkuljettajana Salomaan kuljetusliikkeessä. Vilho-setä otti osuutensa tilasta ja muutti perheineen Pinsiöön ja ryhtyi viljelemään omistamaansa osuutta. Helmi-täti oli talvikaudet valistusohjaajana ja kesät meidän perheemme kanssa. Vilho-setä myi osuutensa tilasta isälle muutaman vuoden kuluttua, osti kuorma-auton liikennelupineen ja muutti Lempäälän Kuljusta ostamaansa omakotitaloon. Näin Karjalasta peritty perintötila - kun Helmi-tätikin vanhentuessaan myi osuutensa Matille - joutui kokonaan meidän haltuumme.

​

SOPEUTUMISTA JA KOTI-IKÄVÄÄ

​

Sopeutumisemme pinsiöläiseen ympäristöön asukkaineen kaikkineen tapahtui kitkattomasti. Ei käyty heimosotaa eikä pahemmin riideltykään keskenämme. Kylässä toimiviin järjestöihin osallistuimme vointimme mukaan. Jokismaan-Pinsiön nuorisokerho kokosi meidät nuoret toimintaansa mukaan ja Pinsiön Maamiesseura lähinnä varttuneemman väen. Nämä molemmat järjestöt toimivat erittäin aktiivisesti tarjoten monipuolista harrastustoimintaa vapaa-aikoina. Nokialla toimi vilkkaasti myös NMKY:n osasto. Useat meistä pojista osallistuivat myös tämän järjestön toimintaan. Erityisesti kesäleirit, joita Kaarlo Salminen järjesti Luodon saaressa, olivat nuorison mieleen, samoin erilaiset kilpailut.

​

Toimiessamme näissä yhdistyksissä saimme uusia kavereita sekä hyvää johdatusta ja kasvatusta elämää varten. Erityisesti Jokismaan-Pinsiön nuorisokerhon toiminta kasvatti meitä uuden elinympäristön tuntemiseen. Keskiviikkoiltaisin kokoonnuimme ohjelmallisiin illanviettoihin kylän taloissa. Opimme näin laajalta alueelta tuntemaan ihmisiä ja pinsiöläistä kyläkulttuuria. Kerho järjesti myös paljon erilaisia kilpailuja ja juhlatilaisuuksia. Kesäaikana kuului ohjelmaan myös retkeily. Teimme lähiretkiä kotiseudulla pyörillä ja patikoiden. Juhannuksen tietämissä teimme linja-autolla 2 -3 vuorokauden pituisen matkan kotimaan nähtävyyksiin tutustumaan.

​

Elämä oli kaikilta osin työn ja harrastusten kautta hyvässä mallissa. Aika kului joutuisasti. Ikää karttui ja kaikenlainen kehitys yhteiskunnan eri aloilla edistyi voimakkaasti. Raskaista sotakorvauksista selvittiin. Maatalous koneellistui ja tehostui. Tuotanto kasvoi ja vähin erin säännöstelytalous purkautui. Erilaisia elämiseen tarvittavia tavaroita sai vapaasti ostaa. Kaiken tämän hyvinvoinnin aikana jatkui kuitenkin polttava ikävä ja kaipaus Karjalaan, sinne Sakkolan Kiviniemeen jääneeseen lapsuuskotiin ja maisemiin. Emme millään voineet uskoa todeksi, että isomman oikeudella riistettiin meiltä karjalaisilta kotiseutu. Kaiken lisäksi sellaisen valtion taholta, joka aatteenaan toitotti maailmalle riiston vastaista politiikkaansa. Kaikessa piti vallita ystävyys, veljeys ja tasa-arvo ihmisten ja kansojen kesken. Teot olivat kuitenkin kokonaan toiset kuin mitä sanoin maailmalle julistettiin.

​

Kaikesta huolimatta elämämme täällä Pinsiössä jatkui. Totuimme ajan saatossa yhä paremmin ympäristöön ja paikkakunnan asukkaisiin. Nyt lapsemme ja lastemme lapset ovat jatkamassa sukumme osalta työllään ja toiminnallaan uuden kotiseudun kehittämistä paremmaksi elää ja asua. Suokoon Jumala heille siunauksensa ja varjeluksensa, niin kuin varjeli meitäkin sodan vaarojen keskeltä rauhan aikaan.

​

​

​​​​​​