HETKEÄ ENNEN

 

On harmaan kalsea, pimeä marraskuun viimeisen päivän aamu vuonna 1939 Kiviniemen kylässä. Asukkaat ovat ryhtyneet tutuille askareilleen. Äiti ja Helmi-täti ovat rientäneet navettatöille. Me lapset olemme jääneet sisälle. Itse valmistauduin kouluunlähtöön. Talon miehet olivat ylimääräisissä kertausharjoituksissa, jolla nimityksellä silloista komennusta kutsuttiin. Isä palveli kenttätykistön patteristossa, joka tällöin oli asemissa muutaman kilometrin etäisyydellä kodistamme Vaalimon kylän takana. Vilho-setä oli ilmatorjuntapatterissa lähellä Kiviniemen kosken siltoja olevalla Aleksandrowin pellolla. Tämä ryhmittymä oli koottu melkein kokonaan Kiviniemen suojeluskuntalaisista.

​

Reserviläisiä oli majoitettuna meilläkin iso joukko keskisuomalaisia miehiä Keuruulta ja lähiympäristöstä. Yksi toisensa jälkeen olivat miehet jalkeilla valmiina lähtemään aamuteelle Pelkisen pihapiiriin, missä osaston keittiö sijaitsi. Aamuteen nautittuaan lähtivät reserviläiset ryhmittäin päivän palvelukseen, kaivamaan tankkiesteitä Käpin pellolle. Saijanjoesta tämä linnoituskaivanto alkoi jatkuen peltoaukean yli Ilmamäelle saakka.

​

Omat vähäiset aamuaskareeni tehtyäni lähdin kouluun. Kaikki tuntui rauhalliselta. Mitään poikkeavaa normaalista elämänmenosta ei havaittu. Olimme kymmenen välitunnilla ja silloin se tapahtui. Rautatien suunnasta lähestyi kaksi lentokonetta matalalla lentäen. Kun ne ehtivät koulun kohdalle, niissä havaittiin venäläiset tunnukset: punaiset tähdet tasoissa ja rungossa. Emme ehtineet kauan seurata koneiden lentoa, kun ilmatorjuntatykit Aleksandrowin mäellä alkoivat ampua tunkeilijoita ja koneista vastattiin tulitukseen. Lapsen vaistolla tajusin, että sota oli syttynyt. Pelko valtasi mielen.

​

SOTA SYTTYY

 

Hetken kuluttua tuli opettaja Pihlajaniemi paikalle. Hän kertoi, että sota on syttynyt. Venäläiset ovat hyökänneet rajan yli Suomen puolelle. Äskeiset lentokoneet olivat sodan ensimmäinen tapahtuma kotikylässämme. Opettaja kehotti meitä oppilaita lähtemään kotiin. Samalla hän neuvoi piiloutumaan, jos lentokoneita tulisi. Sotilaspukuun pukeutuneena hän itse lähti ennalta määrättyyn palvelutehtävään armeijan leipiin.

​

Haettuamme reput koulun naulakosta lähdimme kiireesti suorinta tietä koteihimme. Juoksin peltojen poikki. Lähellä Matti Suokkaan taloa kuulin lentokoneen surinaa. Peloissani painauduin sarkaojaan piiloon. Kun lentokoneita ei kuitenkaan ilmestynyt näkösälle, nousin ja juoksin loppumatkan kotiin sellaisella vauhdilla kuin suinkin kykenin. Kotona aistin muuttuneen ilmapiirin. Sota sen oli aiheuttanut. Se, mitä viime aikoina oli eniten pelätty, oli nyt tosiasia. Sota oli syttynyt.

 

Huolestuneisuus ja pelko kuvastuivat kaikkien kasvoista. Äiti ja Helmi-täti yrittivät tehdä kotiaskareita. Työstä ei kuitenkaan tahtonut tulla valmista. Reserviläiset olivat palanneet linnoitustöistä. Ryhmittäin pihapiirissä he keskustelivat muuttuneesta tilanteesta ja odottivat käskyjä tulevan toiminnan varalle. Esikunta upseereineen oli Kaitalan talossa. Yhtä ymmällä olivat herrat siellä kuin rivimiehetkin pihapiirissä. Varusteiden ja aseiden kunnostamisessa päivä vierähti iltaan.

​

HYÖKKÄYSET ALKAVAT

​

Yö kului rauhallisesti. Aamulla herättyämme saimme kokea sodan karmean todellisuuden. Raudun suunnalta kuului tykkien jymy. Suuliekkien leimahdukset välähtelivät pimeää aamutaivasta vasten kuin ankaran ukonilman salamointi. Lukemattomat tulipalot punasivat koko itäisen taivaanrannan. Rajakylät paloivat. Välttämättömät aamuaskareet oli kuitenkin suoritettava. Navettatyöt piti tehdä. Eläimet oli ruokittava ja lehmät lypsettävä. Ruokaa piti laittaa, meille lapsille kuin myös aikuisille.

 

Päivä valkeni harmaaksi pakkaspäiväksi. Yöllä oli satanut vähän lunta. Sitä oli muutaman sentin vahvuudelta. Päivän mittaan sää selkeni ja pakkanen vähän kiristyi. Raudun suunnasta tuli pakolaisia karjoineen. Hätääntyneet ihmiset yrittivät kaikkensa saadakseen eläimet pysymään tiellä ja päästäkseen mahdollisimman nopeasti Kiviniemen sillan yli kohti länttä. Näiden tulijoiden mukana kulkeutui Riiskan kylästä myös Kiiskin talon karja. Anna-Mari oli lehmiä ajamassa. Hän poikkesi meille levähtämään. Eläimet ajettiin meidän kujamaalle, ruokittiin ja siellä ne olivat seuraavaan aamuun asti.

​

Puolenpäivän aikaan alkoi venäläisiä lentokoneita lennellä Kiviniemen taivaalla. Tavallisesti ne olivat kahden koneen partioita. Matalalla lentäen ne ilmeisesti suorittivat tiedustelutehtäviä. Reserviläiset yrittivät kivääreillä niitä ampua. Itsekin olin urhoollisesti tässä leikissä mukana. Otin tuvan naulasta Vilho-sedän pienoiskiväärin ja kaapin laatikosta panoksia. Näin varustautuneena menin kersantti Viljo Koskisen rinnalle valtaojan penkkaan, ja aina kun koneita ilmestyi näkösälle, ammuimme niitä.

 

Iltapäivällä tuli sitten usean lentokoneen laivue, ja Kiviniemi sai kokea sodan ensimmäisen pommi-iskun. Maalina olivat ilmeisesti kosken yli johtavat sillat. Sillat jäivät ehjiksi, mutta keskustan monet rakennukset saivat osumia. Aivan maantiesillan pielessä kosken rannassa ollut vanha mylly sai osuman ja paloi. Sipposen kauppa sekä Ala-Vuoksen Osuusliikkeen ja Sakkolan Osuuskaupan myymälät vaurioituivat pahoin. Tavaraa näistä oli pitkin tietä lennellyt. Puhelinkeskus oli myös vaurioitunut. Sen pihalle pudonnut pommi oli muuttanut hirsitalon lähinnä harakanpesää muistuttavaksi röttelöksi.

​

SODAN HÄVITYS

 

Kohta tämän pommituksen jälkeen tuli lähetti tuomaan tietoa, että viimeinen evakkojuna lähtee asemalta 15-16 välillä. Tämän junan kyytiin tuli naisten ja lasten lähteä ja mukaan sai ottaa vain yhden matkalaukullisen tavaroita. Reserviläiset valjastivat meille hevosen reen eteen. Valmistauduimme lähtöön. Äiti kokosi matkalaukkuun tavaroita ja puki lapsille lämpöisiä vaatteita ylle, sillä sää oli päivän mittaan muuttunut kylmäksi. Meille isommille, Matille ja minulle, laitettiin koulureppuihin evästä. Helmi-täti oli tuonut seuratalon ravintolasta pois tavaroita, joiden joukossa oli myös makeisia. Matti tahtoi näitä välttämättä evääksi ja sulloi reppunsa ja taskunsa täyteen karamelliä. Laittauduimme lopulta rekeen. Kaitalan Anni juoksutti Maija-Liisan lämmikkeeksi pumpulitäkin. Äiti oli kiireessä unohtanut navettahuivin päähineeksi itselleen. Helmi-täti kävi ajuriksi, ja niin matkanteko suureen tuntemattomuuteen alkoi.

​

Totisina jäivät sotilaat seuraamaan lähtöämme toivotellen onnea matkalle. Meiltä oli noin kahden kilometrin matka asemalle. Mylly paloi vielä kosken rannalla. Ilkeästi narisivat sokerinpalat ja kahvinpavut reen jalaksien alla ajaessamme pommituksen raunioittamien kauppojen ohitse. Sodan hävityksen jäljet olivat silmiemme edessä. Ehdittyämme lähelle asemaa havaitsimme Kansallisosakepankin talon kohdalla Suvannon suunnasta tulevan Kiviniemeä kohti kaksi lentokonetta. Suojauduimme tien luiskaan. Matalalla lentäen koneet ylittivät meidät. Eivät ampuneet, eivätkä pommittaneet. Kävivät ilmeisesti aikaisemman pommituksen tuloksia toteamassa.

 

Tämän tilanteen mentyä ohi jatkoimme taas matkaa ja pääsimme onnellisesti asemalle. Hetken aikaa odotettuamme saapui juna. Nousimme vaunuun, joka oli lähes täynnä Raudusta ja Petäjärveltä mukaan lähteneitä sotapakolaisia - naisia ja lapsia. Tunnelma oli hyvin sekava. Melkein järkyttävä. Ilta oli hämärtynyt, mutta minkäänlaista valoa ei saanut olla junassa. Lapset itkivät ja vanhempi väki purki huoliaan keskustellen oudosta, pelottavasta tilanteesta, johon oli jouduttu. Olihan juuri alkanut matka päämäärältään tuntematon. Kaikkia painoi huoli tulevasta kohtalosta niin henkilökohtaisesti kuin koko kansakunnan osalta. Hetkessä oli jouduttu sodan kurimuksen pyörteisiin, minkä seurausta alkanut pakomatka oli.

​

​

​