JOULU ARVAJILLA

​

Seuraavana päivänä ilmestyi meidän sukukuntaa varten maalaisisäntä rekineen ja niin matka jatkui kohti Arvajaa. Talossa asuivat isäntä, emäntä ja kolme lasta. Tässä talossa asuimme joulukuun. Talon väki keitti yleensä ison padallisen ruispuuroa ja sitä syötiin kylmänäkin puolukkaliemen kera. Ei ihme, että äidin Arvajan kaupasta ostamat limput ja makkarat maistuivat meille kasvaville pojille hämäläisten ruokien lisukkeena. Joulusta en paljon muista, mutta ankea se oli kotijouluun verrattuna.

​

Koska talo oli Päijänteen rannalla, teki mieli luistelemaan. Teimme itse luistimet. Otimme pari koivuhalon kapulaa liiteristä ja niiden alle vanhasta halkosahan terästä tuli luistimen terät. Karjakeittiön padan tulisijassa kuumensimme rautanauloja, joilla poltimme luistinhalkoihin reiät, joiden läpi pujotimme narut, jotta saimme tekeleet pysymään jaloissamme. Talon pojan kanssa näitä värkkäsimme. Niin sitä huristeltiin pitkin jäitä. Pappani oli pidetty työntekijä talossa, sillä hän oli ahkera hellapuitten tekijä ja hakkasi ajankulukseen kauniit pinot emännille.

​

KOTI PUTKASSA

​

Joulun jälkeen tuli tieto, että joutuisimme siirtymään Seppolaan, koska äitiä tarvittaisiin siirtoväenhuollossa. Niin sitten eräänä arkipäivänä talon isäntä istutti meidät rekeen ja ajelimme Seppolaan. Siellä asetuimme torin varrella olevaan pitkään puurakennukseen, jossa toimi talouskauppa. Sauna ja ulkovessa olivat pihan perällä. Rottia oli aika paljon ja rottalaksi paikkaa kutsuimmekin. Emme asuneet talossa kauaakaan. Äiti sai meille majapaikan vartiokonttorilta eli putkalta. Siinä oli keittiö ja kamari sekä pidätettyjen kuulusteluhuone plus putka. Poliisina oli Väinö Reuna-Tuuri, nuori, komea konstaapeli, kotoisin Pohjanmaalta. Tässä asunnossa asuimme kevääseen 1942.

​

ARKEEN TOTTUMINEN

​

Kaikki paikat uudessa asuinkunnassamme olivat outoja. Vähitellen ne tulivat ajan kanssa tutuiksi. Saimme hyvät ystävät ylikonstaapeli Hugo Luopan lapsista Pentistä ja Veikosta. Pentti tuli ensiksi minua tapaamaan. Isänsä oli kertonut, että putkalle oli tullut karjalaisperhe. Niinpä eräänä aamuna vieras poika istui ulkorakennuksen luona ja vihelteli. Niin alkoi ystävyytemme, joka kesti Pentin kuolemaan asti. Teimme porukalla ronkkelikelkan mäenlaskua varten. Putkan edestä meni hyvä mäki alas Lamminsuolle. Myöhemmin niillä paikoin oli Seppolan tori ja linja-auto-asema.

​

Äitini teki pitkää päivää siirtoväenhuollossa ja yritti auttaa evakkoja heidän vaikeuksissaan. Oli myös sellaisia taloja, joissa ei alkuunkaan ymmärretty, miksi karjalaiset eivät pysyneet kotonaan vaan tulivat pakolla asumaan paikkakuntalaisten harmiksi. Onneksi löytyi ihmisiä, jotka ottivat asian omakseen ja auttoivat parhaansa mukaan. Luopan väki oli juuri sellaista. Samoin Rasinmäen talon väki, joka kutsui meidät ja muitakin karjalaisia uutena vuotena kotiinsa ja karjalaisvoimin opettelimme Sillanpään marssilaulun, valoihan se yhteishenkeä ja elämän uskoa Suomen sotureitten voitokkaalle taistelulle.

​

Pakkaset olivat sotatalvena kovat. Varpaita paleli monoissa ja taisivat kengät käydä jo pieniksikin. Eetu-setä tuli perässä Kannakselta ja hänellä oli ylimääräiset, tosin käytetyt, mutta ehjät, huopatossut.

​

ILOJA JA SURUJA

​

Norjalaiset avustivat Suomea monin tavoin. Kerran tuli aimo lähetys suksia ja sauvoja ja niihin täytyi laittaa jalkojen kohdalle nahkarenksut ja kumit. Oli siinä naulaamista ja pujottelua pitkäksi aikaa. Tämä työ tehtiin elokuvateatteri Valon eteisessä. Muistan, kuinka silloin yläkerrasta tuli vahtimestarin rouva sanomaan, että tulkaa pojat meille, radiosta tulee tärkeä tiedotus. Niin me istuimme kamarin lattialla seinän vieressä töppöset suorina karvalakit kyljessä. Pääministeri puhui ja kertoi, että oli tullut rauha ja Karjala oli menetetty. Isku oli kova järkytys. Kotiin ei enää pääse. Taistelu tuntui turhalta. Vaikka itsenäisyys säilyi, olimme nyt entistä varmemmin kodittomia suomalaisia. Koko Suomessa oli heti suruliputus.

​

Kun meillä nyt oli uudet hyvät tehdasvalmisteiset puusukset, hiihtelimme Lamminsuon takana olevalle Pukinvuorelle mäkeä laskemaan. Isäkin pääsi siviiliin ja toi radiomme tullessaan. Hän joutui kuitenkin lähtemään työn hakuun Lahteen ja piipahti vain silloin tällöin Jämsässä. Siirtoväen huollon kautta saimme norjalaisia sardiineja kämmenen kokoisissa purkeissa. Ne olivat ensikosketukseni säilyketeollisuuteen ja erinomaisen hyviä perunoiden kanssa. Saimme huollon kautta myös vaatteita.

​

KESÄ 1940

​

Kesän 1940 aikana olimme tutustuneet paikkakuntaan aika tarkoin. Me pojat touhusimme sotilaspojissa. Vitikkalan talossa oli komea pihapuistikko lehtikuusipuineen ja sitä piti ajaa joka toinen päivä, että nurmikko pysyi tasaisena ja kauniina. Ajon jälkeen pelasimme krokettia pitkät tovit. Luopan Penalla oli myös ilmakivääri, ja sillä ammuimme maalitauluun. Touhuihin kuului myös uintimatkat kirkon hautausmaan  takana sijaitsevaan Jaatilan järveen tai Paunun urheilukentän luona virtaavaan Jämsän jokeen. Kuumina päivinä uiminen tahtoi olla vähän arveluttavaa, koska Jämsänkosken tehtailta tuli lipeää veden mukana ja vesi vaahtosi kuin olut. Uimme vain vaikka haju ei ollut miellyttävä ja kuolleita kalojakin oli siellä täällä.

​

Elokuussa sitten ilmoitettiin Jämsän Lehdessä, että siirtolaisille alkaa koulu. Yhteiskouluun kerättiin Kannakselta tulleet oppilaat ja pidettiin muutaman viikon kurssi, jotta syksyllä 1939 kesken jääneet opinnot tasoittuisivat muun Suomen oppilaiden kanssa. Yhteiskoulu toimi vanhassa ”tattitalossa”. Luopan Pentti oli luokkatoverina ja ajan oloon tuli monta hyvää kaveria paikkakunnan oppilaista kuten siirtokarjalaisistakin. Paikallisista parhaat kaverit löytyivät Isännäisen Riston ja Niinimäen Eskon seurasta. Hiihtoretkillä oli mukana myös ainakin Mäkisen Liisa.

​

Opettajina olivat äidinkielessä rehtori Reponen, hyvä kurinpitäjänainen, algebraa ja geometriaa opetti ylioppilas Jussi Tiira. Jussilla oli tapana torkkua tunneilla ja sormien välistä hän luuraili, mitä luokka teki. Piirustusta ja laulua opetti neiti Järvinen. Voimistelua opetti sodassa toisen silmänsä menettänyt Jouko Ahtola. Sympaattisin opettaja oli Lempi Ahtola, mamma, joka opetti ruotsia.

​

SOTILAS-POJAT

​

Kesällä 1941 alkoi kesäsota ja silloin meillä sotilaspojilla oli kiireistä aikaa. Meillä oli päivystysvuorot Kansallistalolla. Vaikka siviilien polkupyörät otettiin armeijan käyttöön, meillä oli kaksi pyörää, äidin Kiri ja isän Brennaborg, koska tarvitsimme niitä Pentti-veljen kanssa lähettitehtävissä. Veimme joka päivä ruokaa ilmavalvonta-asemalle Tampereen tien varteen monen kilometrin päähän, muistaakseni Matkusvuoreen. Tieltä meni kapea polku mäen laelle ja siellä oli vartiotupa ja kai kolmiomittaustorni, jossa oli yötä päivää lottia ilmavalvontatehtävissä turvanaan vartiopäällikkö. Siinä olikin homma, kun piti pyörän sarvissa kuljettaa kastikkeet, perunat ja muut ruokatarpeet. Palkaksi saimme syödä vatsamme täyteen Kansallistalon ravintolassa. Muutenkin talon emännöitsijä kohteli meitä karjalaispoikia hyvin, aina jotain haukattavaa saimme.

​

​

​