POSTIA RINTAMALTA

 

Joulukuun edetessä alkoi tihkua tietoja rintamalta. Rosin Anna sai kirjeen mieheltään. Hän kertoi saaneensa peräytymisvaiheessa epäkiitolliseksi tehtäväkseen polttopullojen heittämisen palamatta jääneisiin taloihin. Meidän kotimme oli nimetty ensimmäisenä. Me itkettiin.

 

Mutta meille ei tullut kirjeitä.

 

Sen sijaan tuli Sällisen Mari sakean lumipyryn keskeltä ja vielä henkeään tapaillen kuulutti luokkahuoneen ovelta: "Kivsillan Viljokii se on nyt männyttä!" Sitten tuli kirkkoherra tuomaan virallista viestiä ”kentälle jääneestä” isästämme. Itkettiin, itkettiin, itkettiin.

 

Juuri joulun alla tuli merkillinen puhelinsoitto Palikkalankylän toisesta päästä, Hilda tädiltä: Että pitää heti soittaa Seinäjoen Sotasairaalaan ISÄLLE!

Mikä riemunpäivä!

Mikä joululahja Taivaan Isältä!

 

Sitä joulua en takuulla unohda koskaan! Jouluaatoksi saimme ensikodin Peltolan talosta, jossa meille oltiin harvinaisen ystävällisiä. Viis siitä, että samaan huonetilaan majoittui 4-henkisen perheemme lisäksi Paavosetä, Hilmatäti, Taunoserkku ynnä seitsentoistiaat kaunottaret Elsa ja Vieno. Se oli sentään talon arvokkain huone, suuri sali, jota lämmitti räiskyvä takkatuli. Tunnelma oli varsin kodikas.

 

MUIDEN NURKISSA

 

Ei ihme, että ensi kontakti siirtoväkeen vaihteli viileästä vihamieliseen. Yhtäkkiä pakkomajoitettiin joka taloon reissussa rähjääntynyt, sodan kauhujen säikyttämä outokielinen porukka. Ei tullut mieleen, että vain pari kuukautta aikaisemmin ME olimme majoittaneet länsi-Suomen poikia koteihimme, ja lopulta luovuttaneet kotimme poltettaviksi pidätelläksemme yhteisen vihollisemme tunkeutumista Suomen kamaralle – kenties Turkuun asti.

 

Lumihiutaleet tanssahtelivat hämärtyvässä illassa, kun kukin vuorollamme palasimme joulusaunan löylystä. ISÄ oli tullut luoksemme toipumislomalle ja perheemme koki huikeaa yhdessäolon onnea ja iloa, joka ohitti senkin tiedon, että loma päättyisi uudenvuoden aattona. Silloin isä matkustaisi takaisin rintamalle. Syötiin räätikkälooraa ja väskynäsoppaa Peltolan emännän kyökissä. Laulettiin "Enkeli taivaan" ja ”Heinillä härkien kaukalon”, luettiin jouluevankeliumi. 

 

ISÄ PALAA RINTAMALLE

 

Sitten isä "palasi Lipolaan” ja marraskuun 30. päivän aamuhetkiin: Puntis päättyi kunniakkaasti ja juuri oikeaan aikaan oltiin istuutumassa aamutsaikalle. Isä-Viljo  piipahti kammarin puolelle hakemaan mukiaan ja se pelasti hänen henkensä. Sodan ensi uhrien joukossa oli Sojakan Väinö, isän aamuinen ratsastuskaveri ja paras ystävä jo nuoruusvuosilta. Täysosuma keittiöön – täydellinen yllätys! Seurasi kaaos. Raskaat tappiot kärsinyt komppania kokoili rippeitään. Niiden joukosta puuttui Viljo Uosukainen, ja hänen ymmärrettiin kaatuneen yksikkönsä myötä, siitä lähti raportti omaisille. Lääkintämiehet täystyöllistyivät hetkessä. Oli kiire saada haavoittuneet haalituksi turvaan vauhdikkaasti etenevien vihollisjoukkojen alta. Ei ollut aikaa jäädä tutkimaan tuntolevyjä ja kyselemään yksikön sijaintia. 

 

Niin vietiin isä-Viljoa sidonta-asemalta toiselle ja lopulta Seinäjoen Sotasairaalaan. Rintamamiehet etsivät omaisiaan ja omaiset toinen toisiaan. Suku saattoi olla hajautettuna kymmeneenkin länsi- tai keski-Suomen pitäjään. Mitään keskusrekisteriä ei vielä ollut olemassa. Oli täysin sattuman varassa löytää kadonnut perheen jäsen.

 

Yrittäessään saada meihin yhteyttä isä oli kuuluttanut meitä monta kertaa radiouutisten yhteydessä, mutta niin radiokauppiaita kuin oltiinkin, ei meillä ollut radiota siellä kansakoulun lattialla. Samanaikaisesti lähetti isä tiedustelut hämäläispitäjien Nimismiespiireille. Ja kuinka ollakaan, tätini osui asioimaan Urjalan Nimismiehen kansliaan. Sama tyttönimi pysäytti nimismiehen utelemaan mahdollisesta sukulaisuudesta Viljo Uosukaiseen. Ilo vaihtui kuitenkin hämmingiksi, kun ilmeni, ettei tädiltä ollut aavistustakaan meidän sijainnistamme. Mutta periksi ei annettu. Tarmokas täti kulki pitäjästä toiseen, kylästä kylälle, kunnes löysi Hilda-tädin ja sitten meidät.

VÄLIRAUHA

 

Maaliskuun 13. päivänä 1940 kuului Suomen Yleisradiosta: VÄLIRAUHA. Aseet vaikenivat kello 11:00.

 

Isästä ei taaskaan kuultu mitään. Syykin ilmeni. Hän oli juuri ennen aselevon alkua joutunut kiivaan tykkitulen alle. Vieruskaveri kuoli heti, ja isä paiskautui muutaman metrin päähän, josta aseveljet hänet tavoittivat. Kranaatinsirpale oli raastanut manttelin riekaleiksi, mutta vain pintavaurioittanut lantionseutua ja ristiselkää. Toinen sirpale sen sijaan oli kaivautunut takaraivoon ja se tiesi uutta sairaalareissua, elinikäistä päänsärkyä ja puolittaista kuulon menetystä. Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyllä tuli urhoollisuusmitali, lisäksi vapautus vastaisesta rintamapalvelusta, jo ikäluokankin perusteella.

 

PASKASET RYSSÄT

 

Siirtolaisuutemme ei meille aiheuttanut lainkaan samanlaista syrjintää kuin maanviljelijäperheille, joille piti lohkaista uudet tilat kanta-Suomen taloista pakkolunastukselta. Tosin useimmille evakoille osui ns. kylmä tila, raivaamaton hallainen tila peräkorvesta, jonne harvoin ulottui kunnallinen tie-, vesi-, viemäri- tai sähköverkosto. Kesti vuosikausia ennen kuin katkeruus ja kauna alkoivat sulaa. "Paskaset ryssät” ja ”Ryöstöviljelijät” saivat kuulla kunniansa ja heihin otettiin etäisyyttä kaikilla tasoilla. Asiaa ei parantanut sekään, jos evakkoisäntä kovan raadannan tuloksena sai tilansa kukoistamaan. Silloin tuli kateus kuvaan.

 

”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. Sama ilmiö toistui koulumaailmassa sitten kun siirtolaislapsetkin oli ollut pakko sinne kelpuuttaa. (Ensimmäinen vuosihan meillä meni rokuliksi). Ei varsinkaan pieni taapertaja, ekaluokkalainen, voinut ymmärtää, miksi häntä kotona rakastettiin, mutta koulussa pilkattiin, syrjittiin, pelotettiin ja tyrkittiin. Eivät suinkaan karjalaiskakaratkaan mitään enkeleitä olleet. Oli satsattava itsetehostukseen ja kerättävä näyttöä kapasiteetilleen. Vahingossa kerääntyi minullekin ensimmäiseen joulutodistukseen huimaava kymppien rivistö jonka särki vain pari yhdeksikköä. Päättäessäni pinkoa itselleni ihmisarvoa olin asettanut riman tarpeettoman korkealle. No, sieltä tultiin kyllä kolinalla alas aikanaan.

 

Isä oli päätynyt uudestaan vanhan työnantajansa, Helkaman, palkkalistoille ja omatoimisesti vuokrannut asuntomme ensin Forssan kauppalasta ja sittemmin Ylivieskan keskustasta työn keskittyessä Pohjanmaalle. 

Meille oli tosin Suomen Valtio kaavaillut sotakorvauksena asuintonttia Keuruun kirkonkylästä. Tutustumis-tarkoituksessa matkustimme Keuruulle äidin ja Seija-siskon kanssa. Samalla poikkesimme sukuloimaan Keuruun Jukojärvelle ihailemani runoilijan Einari Vuorelan asuinsijoille. Oli kuuma kesäpäivä, kaunis luonto ympärillä vaiti kuin jotakin odottaen. Tyyntäkö myrskyn edellä?

 

JA TAAS SOTA!

 

Aivan! Korvia vihlova uutinen Suomen Yleisradiosta: SOTA. Ajatus ei ottanut kotiutuakseen meissä. Sitten Äijä, isoisä, pitkä ja hoikka, aristokraattinen olemus nyt jo hiukan kumaraan taipunut, risti kätensä rukoukseen huutaen Taivaan puoleen meidän yhteisen pyyntömme:

    ”Armahda meitä.

    Anna meille rauha,

    Sinun rauhasi…

    Siunaa ja varjele meitä.”

 

Isä lähti luovuttamaan firman autoa Raahen Suojeluskuntapiiriin. Hän ei enää joutunut rintamalle vaan Oulaisten Sotasairaalaan, ensin ambulanssinkuljettajaksi, sitten kirjuriksi Komendantinvirastoon. Vaikka hän siis yhä oli armeijan palveluksessa, hän saattoi vuokrata meille perheasunnon sairaalan läheisyydestä. Ja niin olimme taas yhdessä, koko perhe, vaikka sota riehui 'siellä jossakin'.

 

"Vuoroin vieraissa". Nyt etenivät suomalaisjoukot Kannaksella etelää kohti hyvää vauhtia. Pian oli Valkjärvikin vallattu takaisin venäläisiltä, ja taistelut pysähtyivät asemasodaksi ’turvattisesti’ (?) noin 30 kilometrin päähän Siparilan kylästä. Neuvostoarmeija oli sidoksissa saksalaisrintamalla. Hitler ei ollut vielä kukistunut. Elettiin talvea 1942.

​

​​